Raskas tie..

3 vuotta sitten allekirjoitin työsopimuksen siskoni kanssa; aloimme äidin "omaishoitajiksi" eli henkilökohtaisiksi avustajiksi;hoidimme perhettämme aluksi vähän aikaa oikeastaan kahdestaan sekä äidin täti oli mukana ja tietenkin muut sukulaiset kun heitä tarvitsi..Äitini sai siis aivoinfarktin ja halvaantui toispuoleisesti.

Vuosiin on mahtunut erittäin huonoja, tuskallisia ja haasteellisia hetkiä..
Olen saanut kasvattaa pieniä sisaruksiani siitä lähtien ja osallistua heidän elämään paljon enemmän kuin osasinkaan odottaa silloin. Se on korvaamatonta minulle.
Äitini on ollut erittäin huonossa kunnossa ja oli voimia raastavaa seurata sivusta kuinka oma äiti taistelee joka päivä vaikean sairauden heittelemänä ja tekee kaikkensa että pääsee tekemään itse asioita, ettei toisten tarvitsisi kaikesta aina huolehtia. Siinä sitten yritä kerätä ittes ja hoitaa samalla 1 vuotiasta pientä sisarusta joka kaipaa omaa äitiä ja toiset odottavat äidin soittoa joka päivä, mutta kun äiti ei voinut silloin puhua..Huh. Kyyneleet tulee tästä silmiin.. Eelikin oppi kävelemään kun äiti oli keskussairaalassa neurologisella osastolla, siellä pidettiinkin sitten 1-vuotis syntymäpäiväjuhlat! :)

Muistan kaiken tapahtuneen niin hyvin, ne pyörii mulla mielessä miltei joka päivä, käyn paljon asioita vieläkin läpi kolmen-neljän vuoden takaa.. Ei tää helppoa oo eikä varmasti ajatukset mun pään sisällä koskaan lopu saatika lähde pois...

Mutta hyviä ja onnellisiakin hetkiä on; olen saanut tänä aikana maailmaan 2 ihanaa poikaa ja olen jaksanut kantaa heidät kaiken stressin ja henkisen koetuksen keskellä. <3 Ehkäpä he ovat jonkulainen palkinto tästä kaikesta, kuka tietää mutta uskon niin, en tiedä missä olisin nyt jos minulla ei heitä olisi... Enkä haluaisi edes kuvitella!

Tätä asiaa olisi vaikka kuinka mutta kun kerkeis joskus istahtaa kunnolla alas ja kirjoittaa, no ehkäpä tämä riittää tältä erää..